Kun Eero oli lapsi, salama löi isoisää heinähangon välityksellä. Mielikuva pellolle kuolevasta isoisästä seuraa Eeroa aikuisuuteen. Iskeekö salama häneenkin? Kuinka suuren iskun ihminen kestää ja kuinka paljon tarvitaan silkkaa onnea? Nelikymppisenä Eero pyörtyy varoittamatta työpaikkapalaverissa. Kun hän slaagin jälkeen virkoaa, koko maailma on muuttunut. Eerosta alkaa tuntua, että merkit puhuvat – nyt tai ei koskaan.
On kuin joku tökkisi häntä hereille. Löytyykö uusi suunta kirjastonhoitaja Annin luota? Mitä merkitystä on lapsuudenystävän kuolemalla, milloin on oman lähdön hetki, iskeekö salama kahdesti? Jussi Huhtalan esikoisromaani on hauska ja lempeä, ihmisystävällinen ja terävä. Se kuljettaa 80-luvun nuoruuteen ja pelolta haiskahtavan työpaikan sermien taakse. Ukkosenjohdatin nostaa seipäät pystyyn ja odottaa, mistä suunnasta isku tulee – jos tulee. ”Mennessäni tiskille uusimaan Bobby Fischeristä kertovaa kirjaa tulin katsoneeksi kirjastovirkailijassa tarkemmin. Hänessä oli jotakin, joka kiinnitti huomioni. En muistaakseni ollut nähnyt häntä aikaisemmin, mutta hänessä oli jotain tuttua. Hänen silmänsä olivat kaukana toisistaan, ja suu vaikutti epäsymmetriseltä. Pitkä kyömynenä toi mieleen Lumikki-animaation noidan. Kun hän nousi ja käveli kassakoneelle hakemaan vaihtorahaa myöhästymismaksuistani, huomasin hänen heiluttavan käsiään tai oikeastaan olkapäitään hauskalla tavalla. Hän oli rakenteeltaan tanakka. Hänen vartaloaan oli vaikea arvioida tarkemmin, sillä hänellä oli yllään valtava vihreä villapaita ja väljät farkut. (...) Ehkä tuijotin häntä liiankin pitkään, sillä hän vaikutti kiusaantuneelta antaessaan minulle kolikoita ja kuitin.”