Voiko mikään täyttää äidin jättämää aukkoa? Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen sukeltaa omaan lapsuuteensa ja varhain kuolleen äitinsä muistoon kauniissa ja ravisuttavassa Äitiä ikävä -muistelmateoksessaan. Eero Huovinen oli yhdeksänvuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Äidin kuolema oli perheelle kova isku, ja äidistä tuli aihe, josta ei puhuttu. Vuosien varrella muistot haalistuivat, mutta ikävä ei laantunut. Ei vielä 75-vuotispäivän lähestyessäkään, kun Huovinen yllättäen löysi isänsä jälkeenjääneiden papereiden joukosta äitinsä kirjeet. Alkoi matka äidin luo, tutustuminen haalistuneiden muistikuvien sijasta todelliseen äitiin. Kirjeitä lukiessa muistot heräsivät ja moni asia näyttäytyi toiselta aikuisen kuin lapsen silmin. Samalla Huovisen oli palattava mielessään myös koko elämän kestäneen kivun syntyhetkeen. Nousi esiin kysymys, voiko äidin löytää uudelleen, ja jos voi, helpottaako ikävä? Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen (s. 1944) on tullut tunnetuksi älykkäänä keskustelijana ja loistavana kirjoittajana, joka panee myös itsensä likoon. Huovisen aiempia teoksia ovat muun muassa Pappi? (2001), Lähdön aika (2011), Enkeli taivaan (2012), Saarna? (2015) ja Parhain päin (2017).