Kotkas on itse itsensä särkenyt peili. Esseeromaani kampeaa suurten ikäluokkien menestystarinan suomalaisen rahvaan kulttuurivallankumoukseksi. Kumouksen sytyttivät Väinö Linna ja Urpo Lahtinen, jotka vahvasti vastasivat padottuun kysyntään, kun sota oli päästänyt suomalaiset kahleistaan. Vallankumous päätyi ja päättyi Vantaalle, kaikille Suomen vantaille, ja kuihtui nykyajan historiattomaan onnen aikaan, vailla paikan henkeä ja menneen siteitä. Kotkaksessa pohjoisen Satakunnan särkyneet kylät etsivät peiliä Kiinasta ja kukoistavista tiibetiläiskylistä, lännen Shangrila-unelmien väärennöksistä. Tyylit vuorottelevat, kertojavaihdokset sykkivät, ja kertojista yksi on murre. Satakuntalainen, tamperelainen ja vantaalainen muutos rinnastuu suureen itään. Alakulo ja synkkä satiiri rytmittyvät runollisesti avartuvin jaksoin, raamatullisin ja myyttisin sävyin, ja kaiken yllä leijuu vahva abstraktioiden epäily. Kotkas, Sä-Passiivi ja muut henkilöhahmottumat eivät ole kiinnostavia romaanityyppeinä. Ne ovat kuvastimia, joista heijastuvat globaalit paikat ja kulttuurit, mennyt ja nykyisyys, ihmisen raadollisuus. Maisema on vuorineenkin suota, kuivattua suota, ja sellaisia ovat myös ihmiset. Ovatko nyt ehtoopuolella olevien sukupolvien pyrkimykset ja teot lopulta synnyttäneet vain oheisvahinkoja? Nekö tuottivat myös Kotkaksen, tutkimusten mukaan onnellisen miehen jonka elämä on syvältä? Ovatko nämäkin kysymykset turhia, kun aina ovat vastaukset olemassa jo etukäteen? Läpiyhdentyneessä maailmassa Kotkaksen varjo, Sä-Passiivi, etsii Kiinan takamailta paikkaa, jossa vielä voisi itse tehdä edes oman kuolemansa ja löytää väärentämättömän kuolinsyynsä. Jos Kotkaksella olisi ääniraita, sillä riitelisi kiinalaisen katusoittajan karhea erhu suomalaisten rekilaulujen kanssa, Mick Jagger ja Irwin laulaisivat toisiaan suohon, ja juuri suo on Kotkaksen kantava aihe: suo kutsuu, lumoaa ja kammottaa.