Kun Helene Schjerfbeck vanhoilla päivillään asui Tammisaaressa, hänen luokseen poikkesi toisinaan taiteilijaystävä Venny Soldan-Brofeldt. Venny oli matkalla Tvärminnessä sijaitsevaan kesäpaikkaansa Toskaan. Erään käynnin jälkeen Helene kirjoitti toiselle ystävälle ajattelevansa Vennyn kesäelämää – pientä ateljeemökkiä, jossa saattoi kaikessa rauhassa piirtää, maalata, lukea mitä huvitti tai vaikka vain maata ja kuunnella tuulen huminaa. ”Kunpa saisin hänen elämänsä”, hän toivoi. Helene Schjerfbeck oli jo tunnustettu taidemaalari paitsi Suomessa myös Ruotsissa. Hän oli saavuttanut urallaan enemmän kuin kukaan muu sukupolvensa naistaiteilijoista. Silti hän olisi vaihtanut elämää Vennyn kanssa, jonka taiteellinen ura oli jumittunut vanhoille urille, menettänyt ajankohtaisuutensa ja syöksynyt jyrkkään laskuun. ”Kun aloin ajatella näitä kahta taiteilijaa, joista molemmista olen aikaisemmin tehnyt monografian ja jotka arvelin tuntevani perin pohjin, tajusin, että heidän tarinoidensa kautta pystyisin katsomaan vielä paljon syvemmälle koko heidän sukupolvensa naisten elämään ja mahdollisuuksiin taiteilijoina”, kirjoittaa Riitta Konttinen. Yksi mahdollinen näkökulma löytyy juuri Helene Schjerfbeckin (1867–1946) ja Venny Soldan-Brofeldtin (1863–1945) taiteilijantyöstä, valinnoista ja elämänvaiheista. He olivat samanikäisiä, syntyneet porvarilliseen ruotsinkieliseen kotiin, aloittaneet taideopinnot kotimaassa ja jatkaneet niitä ulkomailla. Molemmat olivat kokeilleet opettamista taidekouluissa ja osallistuneet samoihin näyttelyihin. Vennyn ura käynnistyi hitaammin kuin Helenen, jota pidettiin eräänlaisena taiteen ihmelapsena. Kun kansallinen taide sortovuosien myötä sai johtoaseman suomalaisessa taide-elämässä, Vennyn tuotanto sai paljon huomiota. Uuden vuosisadan myötä osat vaihtuivat: modernismin alkaessa vaikuttaa Suomessakin Helene pystyi uudistumaan, Venny ei. Selitykset löytyvät sekä naisten persoonallisuuksista ja elä