1960-luvun lopun Suomi alkoi väreillä psykedeelisesti. Otsikoissa huumeet olivat ulkomailta tullut uhka, jota vastaan piti taistella. Nuoriso oli juuri keksitty, mutta jo nyt osa heistä putosi yhteiskunnan ulkopuolelle. Huumeilla haettiin jännitystä, kavereiden hyväksyntää ja unohdusta sekä paettiin pahaa oloa. Saadaan vähän kamaa sukeltaa 1960–70-lukujen Suomeen ensimmäisen huumeaallon mukana. Se kuvaa aikaa, kun hoitojärjestelmä oli vielä lapsenkengissään, lainsäädäntö jäljessä kehityksestä ja yhteiskunta muuttui tavalla, joka kauhistutti. Hoitomuotoja kehitettiin hyvien arvausten perusteella ja huumeidenkäyttöä hoidettiin kansanparannuksen, terapeuttisten yhteisöjen ja jopa antipsykiatrian keinoin. Arkistoaineistoon ja haastatteluihin perustuva teos antaa äänen hoidon pioneereille, joiden piti luoda tehokasta hoitoa lähes tyhjästä. Se kuulee myös käyttäjiä, jotka vaihtelivat jazzia kuuntelevista individualisteista tokkuraisiin, kuolemanpelkoisiin tyttöihin ja lääkäreihin. Se tarjoaa tutkimustietoa ajankohtaiseen keskusteluun huumeista, niiden käytön ennaltaehkäisemisestä ja kriminalisoinnista.