Itämerensuomalainen elämäntunto tiivistyy parhaiten juuri kantarelliin. Kantarelliin eivät madot pysty, se on optimistinen ja iloluontoinen ikivanha sieni - siis selvästi itämerensuomalainen! Sitä paitsi ihmiset ja sienet ovat keskenään sukulaisia. Tai ainakin olivat - ennen kuin ihminen kääntyi erilaiselle kehitysuralle kuin muu elollinen luomakunta. Valdur Mikita pohtii virolaista ja suomalais-ugrilaista kansanluonnetta. Hän kuvaa pohjoisten kansojen erityistä suhdetta luontoon ja niitä henkisiä piirteitä, jotka erottavat suomalais-ugrilaiset muista eurooppalaisista. Suomalaisille Valdur Mikitan teos avaa näkökulmia paitsi suomalaisten omiin juuriin myös katsantoja naapurikansan tuttuuteen ja omituisuuteen. Mikita auttaa meitä ymmärtämään itseämme paremmin kirjoittamalla suomalais-ugrilaisten kansojen introvertista ja masennukseen taipuvaisesta mielenlaadusta sekä pohjoisten kansojen taipumuksesta synestesiaan ja erityisherkkyyteen. Mikita käsittelee persoonallisella otteellaan ja raikkaalla huumorillaan suuriakin aiheita kuten kaupungistumista ja ekokatastrofia aiheuttamatta lukijalleen ahdistusta. Hän valottaa pohjoisten yhteiskuntien menestymisen saloja aivan uudesta näkökulmasta. Biologina ja semiootikkona Mikita yhdistelee avartavalla tavalla luonnon, kielen ja ihmisluonnon ilmiötä. Valdur Mikita rohkaisee meitä olemaan sellaisia kuin olemme! Kaikkien ei tarvitse solahtaa kuin kala veteen small talk -kulttuuriin, ja on ihan hyväksyttävää kaivata yksinäisyyttä ja luonnonrauhaa ihmisvilinän vastapainoksi. Kantarellin kuuntelun taito on virolaisen Valdur Mikitan (s. 1970) kymmenes teos. Hieman yllättävästi se on kuitenkin vasta hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Hänen lyhytproosan ja esseistiikan välimaastoon sijoittuvat teoksensa ovat nousseet Viron myydyimpien kirjojen joukkoon.