Ruumiin löysivät kartanon työmiehet. He olivat aloittelemassa muuraustöitä ja tarvitsivat vettä laastin sekoittamiseen. Palaneen talon raunioiden lähellä ryteikössä oli vanha kaivo, joka oli tukittu isoilla kivillä. Oli syyskuun alku vuonna 1680. Muuraustyötä tuskin tehtiin sateessa tai syysiltojen pimeydessä. Todennäköisesti päivä on ollut kaunis ja aurinkoinen, ja ehkä siinä on vielä viipynyt kesän tuntu. Mereltä on kuulunut lokkien huutoa, ja rannan ruovikon haju on sekoittunut alkavan syksyn tuoksuun. Palaneen päärakennuksen jäänteet ovat kohonneet ryteiköstä ja hiiltyneet ikkuna-aukot ovat tuijottaneet muurareita. Raunioilla on kasvanut koivua ja haapaa – puita, jotka ensiksi valtaavat hylätyt pihat. Haapa on värissyt hiljaisessakin tuulessa. Sköldvikin kartanon isäntä Nils Ronsenschmidt ei ollutkaan lähtenyt matkalle. Rosenschmidtin eli Smittenin surma oli oman aikansa kuohuttavin suomalainen murhajuttu. Se teki syrjäisestä porvoolaisesta kartanosta hetkeksi kaikkia kiinnostavan puheenaiheen, jolle jopa Ruotsin kuninkaan oli uhrattava aikaansa. Kun mysteeri painui historian hämärään, kaivoon kätketty kartanonisäntä jatkoi elämäänsä kauhujuttuina, lehtiartikkeleina ja historiallisten tutkimusten aineistona. Miksi Nils Rosenschmidt murhattiin ja miksi hän makasi seitsemän vuotta omassa pihakaivossaan? Mirkka Lappalaisen historiallinen true crime -murhamysteeri avaa näkymän menneisyyteen täynnä väkivaltaa ja juonitteluja, rikkautta ja köyhyyttä, ystävyyttä ja pelkoa. Se on myös yhteiskunnan liepeillä eläjien ja syrjäytyneiden historiaa. Se on oikeussalidraama, jossa kukaan ei saa oikeutta. Tuomion julistaminen jää historiantutkijan ja lukijan tehtäväksi.